Itsesäätelyä opitaan itseä säätelevän toisen kanssa

 

Hyvinvointia vahvuuksista -koulutuspäivässä pääsimme syventymään nuoruuteen ja itsesäätelyn kehitykseen. Päivän aikana tarkastelimme aihetta sekä nuoren että aikuisen näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa nostan esiin erityisesti nuoren kohtaamisen, joka puhutti päivän aikana. 

Nuoruus on kehitysvaihe, joka on aivan erityinen. Nuori ei ole pieni lapsi eikä iso aikuinen. Nuori on kesken, ja niin on lupa olla.  Aivojen ja mielen kehitys on valtavassa murroksessa. Kaikessa keskeneräisyydessään nuori pyrkii luomaan itsestään käsitystä, joka tuntuu omalta ja joka on kokonainen. Biologia ei vain ole vielä valmis, joten matka integroituneeseen käsitykseen itsestä käy pirstaleiden kautta. Siksi nuori kokee jatkuvasti konflikteja sen kanssa, kuinka monenlaisia käsityksiä hänellä on itsestä eri rooleissa. Kuka olen, kehen pitäisi uskoa? Tämä tuo mukanaan ahdistusta ja hämmennystä. Tärkeänä psyykkisenä kehitystehtävänä onkin se, että nuori löytää, tunnistaa ja hyväksyy itsessään monia puolia, jotka epäilemättä vaihtelevat erilaisissa rooleissa ja ihmissuhteissa. 

Kaiken tämän keskellä kehittyy myös itsesäätely. Ja sen kehittymiseen nuori tarvitsee toista ihmistä, itseä säätelevää toista. Itsesäätely on mielen työkalu ja voimavara, joka tukee kykyä toimia sekä itsenäisesti että yhdessä toisten ihmisten kanssa. Se on taito, jota voi oppia siinä missä mitä tahansa muutakin taitoa. 

Käsitteenä itsesäätely on kovin laaja. Siksi on tarpeen palastella sitä pienempiin osiin. Itsesäätelyn voi ajatella olevan kattokäsite, joka pitää sisällään tunnesäätelyn, tiedonkäsittelyn sekä käyttäytymisen ulottuvuudet. Nämä ulottuvuudet tukevat toinen toisiaan. Ja yhtä lailla, yhden ulottuvuuden haavoittuminen tai horjuminen heijastuu toisiin. Käytännössä hyvä itsesäätelykyky näkyy mm. joustavuutena tunne- ja vuorovaikutustaidoissa, empatiakykynä, kykynä valikoida, kiinnittää huomiota ja suodattaa infomaatiota, ajattelun notkeutena sekä toimivina oppimisprosesseina. 

Koulussa on luonnollista, että oppitunneilla asioita lähestytään pedagogiikan ja ainesisältöjen kautta. Lapset ja nuoret elävät kuitenkin monin tavoin ihmissuhteiden kautta. Siksi nuoren kohtaaminen on tärkeää silloinkin, kun ainesisällöt ovat keskiössä. 

Arjen kiireessä monilta eri suunnilta tulevien vaatimusten paineessa on ymmärrettävää, ettei kohtaamisille opetustyön lomassa tunnu aina jäävän aikaa. Samaan aikaan voi ajatella, että niissä ohi kiitävissä hetkissä juuri välittävä kohtaaminen voi olla parasta, mitä nuoren päivässä silloin tapahtuu. 

On ymmärrettävää, että varsinkin opettajan ja asiantuntijan roolissa herkästi saattaa tulla kiusaus lähteä ratkaisemaan nuoren ongelmaa. Mutta monesti se ei ole tarpeen, eikä nuori välttämättä edes kaipaa ratkaisua, vaan hän tarvitsee tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Että hänen ajatuksensa ja tunteensa - olivat ne sitten vaikeita tai miellyttäviä - tulevat hyväksytyiksi ja kohdatuiksi. Silloin aikuiselta tarvitaan havainnointikykyä ja kykyä ottaa ikään kuin askel taaksepäin, asettua asiantuntijaroolista ei-tietämisen positioon. Ei ehkä tarvitse ratkaista, vaan kuulla. Kun aikuinen kunnioittaa nuoren tarvetta tulla kuulluksi, hän hyväksyvällä ja kunnioittavalla tavalla on läsnä, kuuntelee ja kommentoi kuulemaansa. Kun nuori kokee tulevansa kuulluksi, se vahvistaa hänen kokemustaan toimijuudesta, ja avaa pelikentän kiinnostumiselle ja yhteistyökyvylle. 

 

Laura Sokka

Neuropsykologian erikoispsykologi, PsT

Neuropsykologipalvelu Atenta Oy

www.atenta.fi